Oma juoksutarinani – matkani tähän asti

Olen aiemmin esitellyt itseäni juoksijana melko pintapuolisesti. Tässä blogitekstissä haluan kertoa tarkemmin omasta juoksumatkastani, siitä, millainen merkitys juoksulla on ollut elämässäni ja miten juoksijaidentiteettini on vuosien aikana rakentunut. Lisäksi avaan hieman tämänhetkistä harjoitteluani, tavoitteitani ja sitä, millainen olen juoksijana juuri nyt.

Miten minusta tuli juoksija

Harrastin yleisurheilua koko lapsuuteni ja eri lajeja tuli tehtyä monipuolisesti. Erityisesti kestävyysjuoksu alkoi kuitenkin erottua muista lajeista melko aikaisessa vaiheessa. Ensimmäiset selvät muistoni kestävyysjuoksukisoista ovat 9-vuotiaiden poikien 1000 metrin kilpailusta Eläintarhan urheilukentältä.

13-vuotiaana tein murrosiän siivittämänä ensimmäisen selkeän harppaukseni, kun juoksin 1000 metriä aikaan 2.59. Tästä eteenpäin aloin selkeästi keskittyä enemmän kestävyysjuoksuharjoitteluun, ja myös muut harrastukset, kuten salibandy, jäivät kokonaan pois.

Kehitykseni jatkui nuoruusvuosina melko hyvänä. 16-vuotiaana rikoin oman ikäluokkani SM-kisoissa 800 metrin kahden minuutin haamurajan ajalla 1.58,8. Seuraavana vuonna 17-vuotiaiden SM-halleissa voitin ensimmäisen ja viimeisen henkilökohtaisen SM-kultamitalini 800 metrillä. 18-vuotiaana kehitykseni jatkui hyvällä tasolla ja kesän aikana syntyneen uuden 800 metrin ennätyksen (1.55) myötä avautui paikka ensimmäisiin Kalevan kisoihin.

Kun juoksu ei enää kulkenut

Valitettavasti tässä vaiheessa ihan lupaava 800 metrin urani sai ikävän käänteen.

Kesän aikana hengityksen kanssa oli ollut haasteita, ja suurena selittävänä tekijänä oli mykoplasma, jonka takia treenaaminen oli kokonaan tauolla useiden viikkojen ajan. Tästä palautuminen ja harjoitteluun palaaminen onnistuivat kuitenkin kohtalaisesti, ja olin saanut itseni ihan kelpo kuntoon seuraavaa hallikautta varten.

Olin avaamassa hallikautta oman ikäluokkani SM-kisoissa, kun alkuverryttelyn aikana tunsin taas samanlaista hengenahdistusta kuin ensimmäisellä mykoplasmakerralla. Kisa jäi välistä, ja lääkäriltä tuli taas tutut uutiset mykoplasmasta ja harjoittelukiellosta.

Tämän toisen kerran otin melko raskaasti, ja oma motivaationi tavoitteellista urheilua kohtaan alkoi pala palalta murentua. Kesäkauden aikana juoksin yhden 800 metrin kilpailun, jossa alitin juuri ja juuri kahden minuutin rajan. Siinä hetkessä ajattelin, että tämä taisi olla tässä.

Urheilu ja sen aiheuttamat paineet söivät enemmän kuin mitä se antoi. Viha on kova sana, mutta juoksuvuosieni loppupuolella koin vihaavani juoksua. Tähän liittyi suuresti pettymys siihen, etten saavuttanut urallani asettamiani tavoitteita tai päässyt lähelle omaa potentiaaliani.

Tauko juoksusta

Lopettamisen jälkeen pidin useamman vuoden kokonaan taukoa juoksusta. Oma identiteettini oli myös rakentunut vahvasti juoksun ympärille, joten koin irtautumisen lajista erittäin vapauttavana.

Otin myös lyhyen juoksu-urani aikana todella paljon paineita kisaamisesta, ja se, että tämä suuri stressitekijä oli poistunut, auttoi minua valtavasti. Näinä vuosina liikuntani koostui lähinnä satunnaisesta salilla käymisestä sekä frisbeegolfista.

Koin kuitenkin liikunnan kannalta, että jokin puuttui…

Paluu juoksuun

Vuonna 2021 siirryttyäni alan opiskelijaksi koululla haettiin joukkuetta juoksemaan Helsinki City Runin maratonviestiin, joka järjestettiin kyseisenä vuonna poikkeuksellisesti syksyllä. Kun halukkaita kysyttiin, oma käteni nousi melko nopeasti ylös. Juoksin 8 kilometrin avausosuuden ja huomasin olevani heti koukussa.

Tästä alkoi uusi kiinnostus lajia kohtaan, mutta tällä kertaa hieman eri näkökulmasta. Päätin itselleni säännön: lopetan juoksemisen heti, jos se alkaa tuntua pakkopullalta tai jos en enää nauti juoksemisesta.

Suhtautumiseni oli kääntynyt siitä, että aikaisemmin jouduin juoksemaan, siihen, että nyt saan juosta.

Vuonna 2022, kun aloitin fysioterapiaopinnot Jyväskylässä, osallistuin ensimmäiseen juoksutapahtumaani juosten 10 kilometriä aikaan 40.40. Tästä jäi tietenkin hampaankoloon se, etten päässyt alle 40 minuutin. Saman syksyn aikana paransin 10 kilometrin ennätykseni aikaan 39.04.

Tästä vuoden 2022 syksystä alkaen harjoitteluni on mennyt koko ajan säännöllisempään suuntaan, ja myös juoksutulokseni ovat kehittyneet vuosi vuodelta melko mukavasti. Kirjoitushetkellä 10 kilometrin ennätykseni on 35.34.

Juoksu fysioterapeutin silmin

Heti siirryttyäni alan opiskelijaksi minua alkoi kiehtoa juoksuvammat ja niiden kuntoutus. Koin myös, että ainakin omalla kohdallani omia juoksuvammoja oli hoidettu täysin puutteellisesti.

Niiden kanssa oltiin joko juostu täysin normaalisti, syöty tulehduskipulääkkeitä tai yritetty hieroa paikkoja "auki". Minulla oli monesti urani aikana peruskuntokaudella paljon ongelmia säärien ja penikoiden alueella, kun kilometrimäärät kasvoivat.

Näitä vaivoja hoidettiin vanhan koulukunnan mukaisesti: kivuliaita penikoita hierottiin "auki", mikä oli vähintäänkin tuskallista eikä kovin toimivaa.

Omien vammakokemusteni kautta halusin imeä itseeni niin paljon tietoa kuin mahdollista, jotta pystyisin jatkossa antamaan muille juoksijoille paljon laadukkaampaa vammojen kuntoutusta kuin mitä itse olin saanut.

Tästä ajatuksesta syntyi myös idea omalle yritykselleni.

Missä olen nyt?

Tällä hetkellä juokseminen on tärkeä osa arkeani. Juoksumäärät hieman vaihtelevat, mutta tällä hetkellä juoksen 5–6 päivänä viikossa ja viikkokilometrejä kertyy keskimäärin noin 60.

Koen myös tällä hetkellä, että juokseminen on itselleni tärkeää henkisen hyvinvoinnin kannalta. Lenkkien aikana keksin monesti vastauksia vaikeisiinkin kysymyksiin, ja monet palaset loksahtavat kohdalleen lenkin aikana tai sen jälkeen.

Juoksun suhteen yritän olla asettamatta liian kiveen hakattuja tavoitteita itselleni. Koen kuitenkin, että tavoitteet konkretisoivat harjoitteluani ja ohjaavat tiedostamattakin tekemään asioita, jotka vievät tavoitteitani kohti.

Vuodelle 2026 asetin kaksi päätavoitetta: 10 kilometriä alle 35 minuutin ja 5 kilometriä alle 16.40. Suhtaudun tavoitteisiin niin, että jos ne menevät, niin loistavaa – ja jos tavoitteet eivät toteudu, niitä voidaan tavoitella myöhemmin uudelleen.

Olen myös alkanut huomata, että juoksutapahtumat eivät enää pelota tai jännitä minua. Koen nykyään enemmänkin pikkupoikamaista innostusta päästä kirmaamaan katuja pitkin niin nopeasti kuin pystyn.

Miltä oma harjoitteluni näyttää?

En suunnittele omaa harjoitteluani kovin tarkasti, koska olen huomannut, ettei minulle toimi esimerkiksi se, että päätän etukäteen todella tarkasti, kuinka paljon ja kuinka nopeasti juoksen tiettyinä päivinä.

Omalla kohdallani pidän harjoitusohjelman hyvin joustavana. Viikosta toiseen harjoittelussani toistuu kuitenkin melko usein sama perusrakenne: sunnuntaisin juoksen 15–20 kilometrin pitkän lenkin ja teen viikon aikana 1–2 vauhtikestävyysharjoitusta. Kaikki muu juokseminen on niin sanottua helppoa PK-juoksua.

Tätä rakennetta olen noudattanut melko säännöllisesti viimeisen parin vuoden ajan, ja tämä systeemi tuntuu toimivan minulle melko hyvin.

Maksimikestävyysharjoittelua teen ehkä 5–10 kertaa vuodessa, koska huomaan omalla kohdallani, että palautuminen näistä harjoituksista kestää turhan pitkään. Siksi olen painottanut selkeästi enemmän VK-harjoittelua.

Harjoitteluani ohjaa myös melko paljon se, mikä juoksutapahtuma on seuraavaksi tulossa. Tällä hetkellä tavoitteenani on parantaa 5 ja 10 kilometrin aikojani, jotta pystyn joskus vanhana miehenä juoksemaan nopeita maratoneja.

Pyrin "nuorena" nostamaan oman nopeusreservini mahdollisimman korkeaksi, jotta maratonille siirtyminen olisi tulevaisuudessa mahdollisimman luontevaa.

Tavoitteita tärkeämpää minulle on kuitenkin nauttia juoksemisesta, päästä juoksun kautta tapaamaan uusia ihmisiä ja pyrkiä antamaan juoksijoille laadukasta, tutkittuun tietoon perustuvaa kuntoutusta. 

– Samuel